Suomen 99. vuosi omalta nurkalta ikuistettuna

Vuosi sitten #suomi100-hehkutuksessa mieleeni tuli yrittää ikuistaa Suomi-neidon viimeistä vuotta ennen pyöreitä numeroita. Ajatuksenani oli kantaa kameraa mukana ja tallentaa jotain teemaan sopivaa päivittäin.

Tuttuun tapaani tämä idea kantoi vain muutaman päivän, kunnes pimeä talvi ja itsekehitellyt arkikiireet nujersivat, mistä johtuen ideoiden toteutukset olivat enemmän tai vähemmän onnettomia.

Eli miten epäonnistuin ylevissä pyrkimyksissäni:

1. Sisältö – elän tylsää ja pientä elämää, mikä näkyy sekä kuvien sisällöissä että ikuistustavoissa. Jos tämä vuosi on opettanut minulle jotain niin sen, että olen surkea kuvaaja. Eri tapahtumista ja tilanteista saan ihailla muiden ottamia, luovia otoksia ja pettymys omiin perinteisiin näpsäilyihin kasvaa.
2. Jatkuvuus – en ole ottanut kuvia joka päivä enkä julkaissut otettujakaan välittömästi. Useimmat otokset painottuvat viikonloppuihin, ja erityisesti sunnuntai-illat ovat olleet kuvakavalkadin päivityshetkiä.
3. Kuvien tekninen laatu – en kantanut ”kunnon” kameraa aina mukanani, sillä ilman akkukahvaakin järjestelmäkamera pienimmän linssin kanssa ei usein fyysisesti mahtunut mukaan.
   Haaveilin jo ennen tallennusprojektin alkua pelittömästä kamerasta, mutta kännykkä on ollut aina uskollisesti mukana hetkien nappaamisessa.

Käytännössä siis vuosi on kulunut arkista eloa ja huomioita tallentaen ilman konkreettisempaa teemaa. Lähinnä kantavaa ajatusta on ollut, että kuviin olisi kiva palata ehkä kymmenen vuoden kuluttua ja ihmetellä entistä maailmanmenoa.

Jos oli paljon rimanalituksia, niin kuitenkin projektin pyöriessä jossain arjen vasemmassa nurkassa, olen huomannut visuaalisen silmän tai reaktiokyvyn kehittyneen. Päivittäisessä tekemisessä havainnoin enemmän omasta mielestäni ikuistettavia sattumuksia, vaikka laadullinen toteutus ei toiveita vastaakaan.

Ystävistä, läheisistä tai yleensä ihmisistä ei myöskään ole paljon kuvia, sillä mielestäni ei ole minun asiani julkaista heistä kuvia verkkoon, ainakaan pyytämättä lupaa. Ja luvan pyytäminen on minulle aina haasteellista.

Joka päivälle on kuitenkin löytynyt kuva, joka on tavalla toisella kuvastanut päivää tai ainakin omaa mielentilaa, vaikka toteutus ei noudattanutkaan 365-kuvausprojektin sääntöjä.

Kun päiviä oli jäljellä noin 50, urakka alkoi tuntua helpommalta, tekemisestä tuli rennompaa, ja havaitsin enemmän ideoita/ikuistettavia hetkiä. Ehkä kyse oli vuodenajasta tai ajatusmaailman nyrjähdyksestä, että maaliviivan lähestyessä tekeminen oli enemmän ilo kuin pakkopulla.

Tekisinkö kaiken uudelleen? Totta kai ja ehkä paremmin mietittynä. Tai niinhän minä ajattelin vuosi sitten.

• On the way to #suomi100

Mainokset

Valokuva pysäyttää ajan

Yhden Suomen tunnetuimman valokuvaajan, Esko Männikön, retrospektiivi näyttely Time flies on häikäissyt Turun taidemuseossa kesän ajan.

Esko Männikön Time flies -retrospektiivi on ollut esillä Turun taidemuseossa 16.5. – 21.9.2014.

Kansainvälisesti loistanut Esko Männikkö tuo runsaskuvaisessa näyttelyssään elämän ja kuoleman kirjon koskettavina ja kauniina otoksina lähelle katsojaa. Ensimmäistä kertaa näin kehykset näin tiiviinä osana taideteosta. Kuvien kehystäminen on osa kaiken itse tekevän taiteilijan prosessia.

Time flies –näyttelyn materiaalia on ikuistettu 1980-luvun lopulta lähtien Pohjois-Suomen lähes ikonografisista maisemista keskieurooppalaisten hautausmaiden annin ja eläintarhojen asukkaiden inhimillisyyden kautta Teksasin ja Meksikon rajamaiden arkirealismiin.

Männikön Naarashauki-sarjassa ikuistamat pohjoisen aikamiespojat päihittävät mennen tullen nykyiset maajussille morsian –paketoinnit. Autiot talot, rapistuva elämä on kaunista Männikön kuvissa. Tällainen sunnuntairäpsijä saattoi vain äimistellen ihailla valon leikkiä ruosteessa, värien ilottelua vastinpariensa kanssa hilseilevässä seinässä ja 1970-lukulaisessa arkimaailmassa.

Osaltaan pelkistetyt ja pysäyttävät teokset tuntuvat välillä ylenpalttisena ripustuksena hyökyvän päälle kuin kiihkeä elämä, mutta museosta lähdön jälkeen seesteinen olo palaa, kun värien, katseiden ja huomioiden kiihkeys asettuu uomiinsa.

Itseoppinut valokuvaaja voitti Vuoden nuori taiteilija –palkinnon Suomessa vuonna 1995 ja kansainvälisesti arvostetun Deutsche Börse Photography Prize –palkinnon vuonna 2008.

Näyttely on ensimmäinen Männikön yksityisnäyttely Suomessa lähes 20 vuoteen. Seuraavaksi se nähdään Göteborgissa vuonna 2016.

Helsingin Taidehallin kautta Turkuun päätynyt näyttely on onneksi ikuistettu myös kirjaksi, joten normaalin kiehtovuuteen ja eläinten koskettavuuteen voi palata milloin tahansa.

Lue lisää

• Esko Männikkö: Time flies -retrospektiivi näyttely Turun taidemuseossa
• Esko Männikkö: Time flies -teos

Maailman ensimmäinen valokuvauspäivä käsillä

Maailman ensimmäinen kansainvälinen valokuvauspäivä järjestetään 15.5. Tavoitteena on kuvata arkea, elämää ympärillä ja tallentaa se verkkoon muiden ihailtavaksi, inspiraatioksi ja kommentoitavaksi. Mukaan on kutsuttu niin ammattilaiset, wanna-be-kuvaajat kuin arkipäivän kamerakännykällä näppäilijät. Miltä maailma näyttää toukokuun puolivälissä.

Kattoteemoja on kolme: koti, työ ja yhteydet. Verkkoon ladatuista kuvista poimitaan innoittavimmat A Day in the World -kirjaksi ja toiset löytyvät digitaalisista arkistoista. Kaikki kuvat säilytetään tutkijoille ja inspiraation lähteenä meille kaikille.

Jokainen voi ladata 10 kuvaa 15.-22..5. välisenä aikana, eikä kuvia käytetä kaupallisiin tarkoituksiin.

Hankkeen takana on ruotsalainen ei-kaupallinen Expressions of Humankind -säätiö, joka tukee valokuvauksen ja kirjoitetun tekstin tieteellistä tutkimusta ja koulutusta. Hanketta tukevat muun muassa piispa Desmond Tutu ja Martti Ahtisaari.

• Picture Today Inspire Tomorrow

Arkea on tallennettu ennenkin

Vastaavia arjen tallennusprojekteja on toteutettu aiemmin sekä valokuvauksen että videon saralla muutama aiemminkin. Niillä ei kuitenkaan ole ollut alusta lähtien yhtä vankkaa tieteellistä pyrkimystä. Tunnetuimmat projektit toteutettiin vuonna 2010.

Viimeisin maailman kulttuuria ja arkea tallentanut projekti järjestettiin 11.11.2011, kun maan kansalaisia pyydettiin dokumentoimaaan maailman tarina. Ensimmäisen kerran materiaalia kerättiin 10.10.2010  ja varmaan seuraava järjestetään joulukuussa.

• One Day on Earth

Life in a Day

Kesällä 2010 Life in a Day -dokumenttiprojekti keräsi videokuvaa ja tuntemuksia eri puolilta maailmaa 24 tunnin ajan.  Videoita lähetettiin 192 maasta noin 80 000 kappaletta, joista koostui 4 500 tuntia arkisen elämän tallennusta. Materiaaleista koottiin 94 minuuttinen video, joka on katsottavissa youtubessa ilmaiseksi.

Ensimmmäisenä vuonna 2010 oli aktiivinen New York Times, joka keräsi valokuvamateriaalia nykyisen hankkeen tavoin toukokuussa.

Moment in Time -projektissa kaikkia halukkaita pyydettiin ottamaan kuva sunnuntaina 2.5. klo 15 paikallista aikaa. Miltä arki ja elämä näyttävät eri puolilla maailmaa samaan aikaan päivästä.

Kartalle sijoitetut otokset osoittavat suomalaisten olevan aktiivisia kuvaajia ja osallistujia. Mukavassa verkkopalvelussa Suomen kohdalla oleva kuvapino on kiitettävän korkea erityisesti, kun sen suhteuttaa väkilukuun.

• A Moment in Time

Youtubeen ladataan joka minuutti 60 tuntia materiaalia ja tätä kirjoitettaessa flickriin tallennettiin viimeisen minuutin aikana 2 744 kuvaa. Materiaalia on yhä runsaammin tarjolla, joten koordinointi/kuratointi auttaa hahmottamaan maailmaa hieman paremmin.

Kannattaa siis tarttua kameraan ja tallentaa ihan tavallista arkea, juhlaa, kotia, elämää tuleville polville ihailtavaksi ja ihmeteltäväksi 15.5.

• www.aday.org

———————————

Edit 17.05.2012 Osallistuminen päivään jäi viime hetkiin, kun työmatka vei aivan muualle liian aikaisin aamulla. Mutta mukaan ehdin kuitenkin

Arki ikuistettuna

Brittiläinen valokuvaaja Martin Parr on tunnettu taidostaan ikuistaa arkinen elo. Lavastetuilta näyttävissä mutta kuitenkin aidoissa tilanteissa tallennetuissa hetkissä on jotain samaa kuin Henri Cartier-Bressonin ratkaisevan hetken metsästyksessä. Kuitenkaan Parrin tyyli ei välttämättä aina hivele ainakaan minun esteettistä silmääni.

Hänen taitonsa vangita tietylle kulttuurille tai yhteiskunnalle arjen olennaisuus on lähes hämmentävä. Näin vihdoin Helsinki World Design Capitalin Laboratory-galleriassa esillä olevan Magnum-valokuvaajan Think of Finland -näyttelyn. Tuottelias Parr tarkasteli suomalaisia ja suomalaisuutta kesällä 2011 Helsingistä Ouluun.

Parr on ikuistanut kirpputoreilla, rapujuhlissa, supermarketissa upeasti suomalaista arkea. Monet asiat, kuten tukkirekka tiellä kesäisessä Suomessa, tuntuu niin itsestäänselvältä että huomaa havahtuvansa tilanteen visuaaliseen puoleen ja tiettyyn outouteen vasta katsoessaan sitä gallerian seinällä.

Samaten Parrin pitkään jatkama projekti kauan yhdessä olleiden pariskuntien kuvaamisesta tuntuu ABC-huoltoasemalla liian arkipäiväiseltä taideteoksen osaksi. Kuitenkin kuvat paljastavat kenties yleismaailmallisen tai hyvin suomalaisen tavan olla yhdessä yksikseen.

Valokuvanäyttelyn osana on Rami Hanafin video Martin Parrista kesäisellä valokuvausmatkallaan. Videolla Parr kertoo ihastuneensa ainutlaatuiseen suomalaiseen ilmiöön nimeltä lavatanssit.

Vastaava ”hurahtaminen” tapahtui myös pari vuotta sitten saksalaiselle freelance radio-, valokuvaaja-, kirjoittaja-toimittajalle hänen vieraillessaan Uittamon lavatansseissa. Tanssi-iltaa seurasi välitön vierailu äänilevykauppaan humppalevyjä hankkimaan sekä useita radio-, lehti- ja multimediajuttuja saksalaiseen mediamaailmaan. Kenties lavatanssit voisivat olla Suomen seuraava angry birds?

Materiaalia tulevaisuuden historioitsijoille

Väistämättä Parrin teoksia katsellessani minulle tuli mieleen myös viime joulukuussa fotofinlandian voittaneen Maija Tammen Bingo-teossarja. Suomalaiset näyttäytyvät rehellisesti ja kaunistelematta ehkä hieman häpeillenkin harrastuksensa parissa tuhkakuppi bingokupongin vieressä ja savuke kellastuneiden sormien välissä.

Kummankaan teossarjan kuvat eivät välttämättä muuta maailmankuvaa tai muodostu ikonisiksi tunnusmerkeiksi 2010-luvun Suomesta, mutta kenties ne opettavat meitä katsomaan arkea hieman uusin ja arvostavammin silmin.

Ja pieni historioitsija sisälläni riemuitsee myös, että netin ja yleensäkin digitaalisen kuvatulvan lisäksi nämä teokset jäävät jäljelle tuleville polville näyttämään minkälaista ihan tavallinen arki on täällä tähän aikaan ollut.

• Martin Parr: Think of Finland
• Rami Hanafi: Martin Parr Making of
• Maija Tammi Fotofinlandian voittaja

Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä

Turkulainen valokuvauskoulutus juhlii 20-vuotista taivaltaan entisten opiskelijoiden näyttelyllä Wäinö Aaltosen museossa. Valokuvia, videota, iphone-esityksiä, installaatioita yhdistävä 26 Turusta valmistuneen taiteilijan näyttely on täyttänyt WAMin seinät. Monet osallistujista ovat kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettuja ja tunnustettuja, myös Helsinki Schoolin kulmakiviä.

Turkulaisena oli lähes hämmentävää uppoutua upeiden taiteiljoiden aikaansaannoksiin, sillä perehtymättä heidän taustoihinsa monen vahva Turku-yhteys tuli yllätyksenä. Esimerkiksi Nelli Palomäki ja Susanna Majuri ovat tunnettuja omaperäisestä tyylistään vakavailmeisten lasten ja vedenalaisen ja unenomaisen kuvamaailman luojina. Erityisesti Majurin vedenalaista maailmaa käsittelevät teokset vievät minut aina mukanaan.

Samaten Harri Pälvirannan suomalaista väkivaltaista yhteiskuntaa kommentoivat valokuvat jäävät helposti vainoamaan inhorealistisen arkielon heijastajina.

Useimmat taiteilijat ovat jatkaneet opintojaan ulkomailla, Helsinki Schoolissa tai ennen kaikkea Taideteollisessa korkeakoulussa. Olisiko mahdollista, että Turussa opetusta laajennettaisiin ammattikorkeakoulun ”perus-/pohjakoulutusta” syvemmäksi, jotta omaleimainen Turku School olisi mahdollinen?

Mukana olevista taiteilijoista esimerkiksi Renja Leino on myös opettanut Taideakatemiassa useita näyttelyn valokuvaajista.

Turkulaiset laajemmassa kontekstissa

Monet Turusta lähtöisin olevat valokuvaajat tai ainakin Turussa opiskelleet ovat kuvanneet pääasiassa maailmalla, esimerkiksi Tiina Itkonen inuiitteja Grönlannissa.

Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden aikana Logomossa oli esillä Suomen valokuvataiteen museon kokoama Liisa Ihmemaassa -valokuvanäyttely, jossa keskustelivat suomalaiset ja kansainväliset nykyvalokuvauksen huiput. 31 taiteilijan näyttelyssä olivat mukana myös Anni Leppälä, Nelli Palomäki, Susanna Majuri, Harri Pälviranta sekä uutta turkulaispolvea edustava Iiu Susiraja.

Turkulaisoppineet taiteilijat sulautuivat täydellisesti kansainväliseen seuraan antaen oman ainutlaatuisen ja kiehtovan näkökulmansa arjen ja fantasian rajanvetoa käsittelevään näyttelyyn.

Liisa Ihmemaassa -näyttely on lähtenyt Turusta Espanjaan, ensin Cadiziin ja sieltä Madridiin, joten turkulaisoppeihin pohjautuvat teokset kiertävät maailmalla vielä pitkään, toivottavasti.

Molempien näyttelyjen annista on tehty myös kirjalliset teokset, joten monipuoliseen tarjontaan voi uppoutua vielä moneen kertaan.

Lisätiedot

• Äärimmäisyyksien yhteinen nimittäjä – 20 vuotta valokuvakoulutusta Turussa 
• Liisa Ihmemaassa -näyttely turku2011.fi-sivustolla

Kameran takana

Lähi-idässä työskentelevä italialainen valokuvaaja Ruben Salvadori on kääntänyt kameran konfliktin tallentamisesta valokuvaajiin. Antropologiaa opiskelleena hän on tarkastellut ryhmädynamiikkaa protestoijien ja valokuvaajien välillä sekä valokuvaajien kesken; samalla paljastaen jokapäiväisen media-annoksemme ”ainutlaatuisuuden”.

Valokuva on aina tulkinta tilanteesta ja mediassa usein tukemassa tekstillä luotua näkökulmaa. Ensin kuvaaja tekee valinnan rajauksillaan ja myöhemmin median toimituskunta jatkaa valintaa ja rajaamista.

Jo 1980-luvulla Jean Baudrillard kirjoitti arkielämän olevan simulaatiota, kun symbolit ovat korvanneet todellisuuden. Tätä arkeahan ja sen simulaatiota media rakentaa enemmän kuin mikään muu. Katsottuani Salvadorin videon ”Photojournalism Behind the Scenes” aloin pohtia miten vähän maailman tapahtumista oikeasti saamme tietoa. Ainakaan vallitsevia kantoja kyseenalaistavaa tietoa.

Ruben Salvadori osoittaa ”Photojournalism Behind the Scenes”-videollaan mitä Itä-Jerusalemissa tapahtuu (tai ainakin tapahtui keväällä 2011) perjantairukousten jälkeen, kun palestiinalaiset nuoret kokoontuvat protestoimaan, kokeilemaan kepillä jäätä konfliktin synnyttämisessä. Kertoessaan tapahtumista Salvadori muistuttaa miten jokainen toimii päätyessään kameran eteen: poseeraa, hymyilee.

Mikä on median rooli konfliktin synnyssä ja pysyvyydessä?

Salvadorin huomiot ovat ajankohtaisia arabikevään viettäessä 1-vuotissyntymäpäiviään. Paljon todellista raivoa, pyrkimystä ja taistelua on todistettu ja tallennettu varmasti suhteellisen aidosti (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Kenties videon osoittama roolijako, toimittajien ja protestoijien lähes rituaalimainen tapa toimia korostuu pitkään kriisialueena olleissa paikoissa: Palestiinan ja Israelin alueella, pakolaisleireillä…

Salvadori näyttää kameran takaisen konfliktin antaen lisäeväitä mediakriittisyyteen. Itse hän toivoo, että myös kuvaajakollegat miettisivät työtään uusista näkökulmista.

Mutta kun viime keväänä arabikeväästä lännessä puhuttiin sosiaalisen median voittokulkuna, monet paikalliset toimijat kuitenkin muistuttivat infrastruktuurin realismeista ja suusta suuhun – ja A4-viestien voimasta. Uutisen painopiste on siellä, mikä parhaiten tiedon tarjoajaa palvelee.

Videon esittämä protestoijien voimanosoitus lienee myös totta nyt kuohuvissa maissa. Adrenaliini virtaa kiihkeämmin, oma propaganda soi kirkkaammin REC-valon vilkkuessa. Ja sehän on aivan luonnollista.

Kun kapinallinen käyttää tarjolla olevan 15 minuuttia kuuluisuutta parhaaksi katsomallaan tavalla ja kun toimittaja/(valo)kuvaaja täyttää palstamillimetrit/uutisminuutit tilatulla, joka ei välttämättä ole sama kuin tapahtunut, jää katsojan/lukijan velvollisuudeksi muistaa suodattaa saamansa informaatio, kyseenalaistaa ja ehkä siten hahmottaa maailmaa paremmin.

Mutta kuinka moni meistä näkee sen vaivan?

• Ruben Salvadori: Photojournalism Behind the Scenes on Vimeo
• www.rubensalvadori.com